Kun luomisella ei ole rajoja laittamalla sille rajat
Teimme yhdessä Aalto-yliopiston teollisen suunnittelun maisterikurssin kanssa yhteisprojektin 2018 vuoden lopulla, joka ajoi minut todella syville vesille itsetutkistelussa. Päädyin pohtimaan, mikä meidän luovuuttamme rajoittaa?
”Teidän tehtävänne on kehittää ja suunnitella Surface-laitteille käyttöliittymä vain äänikomentoja ja digitaalista kynää käyttäen”. Näin alkoi projektimme Aalto-yliopiston käyttöliittymäsuunnittelun kanssa yhteinen taival loppuvuodesta kahden intensiivisen viikon ajan.
Hieman hermostuneena annoin vapaat kädet luovuudelle tietämättä lainkaan, mitä odottaa. Miten konkretisoin tuotokset sisäisesti ja kommunikoin yhteistyön hedelmät? Saavatkohan oppilaat mitään aikaan näin lyhyessä ajassa? Miten onkin, että uuden edessä pintaan nousevat ensimmäisenä pelot – eivät mahdollisuudet?
Olemmeko me ”korporaation lapset” liian varmuuden hakuisia ja riskejä välttäviä? Vaikka organisaatio antaisi meille mahdollisuudet riskinottoihin ja luovuuteen, onko meihin sisään rakennettu varmuuden ja ennustettavuuden etsiminen?
Herää kysymys, voiko tämäntyyppinen ajattelumaailma oikeasti tukea luovaa ajattelua? Olen usein puhunut siitä, miten organisaatioiden pitäisi ruokkia ja mahdollistaa luovaa ajattelua ja antaa aikaa tietotyöläisen prime timelle eli ajattelutyölle.
Minulle tämä lyhyt projekti Aalto-yliopiston kanssa herätti epäilyksen siitä, että vaikka organisaatio tarjoaisi mahdollisuuksia riskinottoon, niin olemmeko me jo liian ohjelmoituja hakeutumaan varmuuden äärelle? Pitäisikö tulevaisuuden työn käytännön järjestelyissä keskittyä organisaatiota enemmän siihen, että yksilöinä opimme pois vanhasta?
On myös huomioitava on, että omat pelkoni liittyivät yhteen pienen projektiin, jolla ei ollut minulle tai organisaatiollemme taloudellista tai maineellista riskiä – pelkästäään saatavaa ja opittavaa. Älytöntä, eikö? Melkoisen itsetutkiskelun paikka tässä oli, koska käyn vakuuttamassa muita tulevaisuuden työstä, riskin ottamisesta ja yrittäjämielisestä ajattelumallien juurruttamisesta organisaatioon.
Tein päätöksen itseni kanssa – keskityn tässä projektissa matkaan enkä päämäärään, koska se, mihin olemme menossa ei ole mitenkään tiedossa. Opiskelijoille jaettiin erilaisia Surface-laitteita saatesanoilla: ”we are for the underdogs, we are for the ones that have been told ‘you cannot’, our starting point for design is where others have drawn and stopped”.
Noin puolivälissä kahden viikon projektia ryhmät esittelivät projektiensa suunta. Voin kuvailla tunnetta ainoastaan sanalla tajunnanräjäyttävä. Ryhmä äärimmäisen skarppeja opiskelijoita räjäytti tajuntani sillä, miten luovan konkreettisesti he pystyivät kehittämään lyhyessä ajassa täysin mullistavia käyttöliittymiä sovelluksiin, joista olisi voinut lähteä rikkomaan rajoja musiikin säveltämisestä, tekoälyavusteisesta kuvittamisesta äärimmäisen nopean ”wireframe”-suunnittelun tekemiseen.
Erityisen mielenkiintoinen esimerkki oli se, kuinka yksi ryhmä kuvasi kenttätyöntekijöiden digitalisaation yhden isoimmista haasteista – prosessikohtaisen digitalisoinnin – prosessi kerrallaan, tuloksena jakeluautoja, joissa on 7 eri päätelaitetta jokaista prosessia varten. Ällistyttävää kokonaisuudessa oli myös se, kuinka vallankumouksellisen nerokkaita opiskelijoiden ideat yksinkertaisuudellaan olivat verrattuna markkinoilla oleviin ratkaisuihin.
Eli kun rajaamme niin sanotusti vanhan käyttöliittymän, kuten näppäimistön tai hiiren pois, nousee pintaan aitojen modernien käyttökokemusten kirjo, jollaista on vaikea sanoiksi kuvailla. Vanhojen, perinteisten työkalujen jättäminen pois voi raivata tilaa luovuudelle.
En olisi lainkaan yllättänyt, mikäli kuulisimme tämän kurssin oppilaista vielä – sen verran vakuuttavia olivat professori Severi Uusitalon maisteriopiskelijat.
”Slushissa nähdään” olivat minun päätössanani kurssille.
Lue lisää Surface-laitteista täältä:
